Shanghain kuuma kesä. Korviimme kantautui pohjoismaisia uutisia. Norjassa on hässäkkä päällä saaressa. Joku on hyökännyt ja ampunut. Ensimmäinen reaktio on kauhistus. Sitten vertaaminen Suomeen – kouluampumiset. Lisää uutisia saapuu. Hurja määrä kuolleita.
Mutta jossakin siellä kaukana, Norjassa.
Hallille. Hallilla vastaan tulee ensimmäiset norjalaiset. Kyyristyneitä, surullisia. Omassa nurkassaan. Ehkä jopa häpeissään tuskan sisällä. Kirjava määrä tunteita.
Tuntuu kuin koko joukkue olisi lamaantunut.
Kuluu hetki. Kuluu toinen.
Alexander hallin käytävällä. Musta nauha käsivarren ympärillä. Silmissä pistävää päättäväisyyttä. Samaa, mitä oli nähtävissä hetkeä myöhemmin altaassa. Uinnissa jonka hän omisti Norjan kansalle.
Hänelle väline oli viesti. Uinnillaan hän lunasti tietysti kultaa ja kunniaa. Mutta väline oli viesti – me norjalaiset selviydymme kun pidämme yhtä.
Vakuuttavaa.
Puola. Lyhyiden ratojen EM-kilpailut. Toisenlainen Alexander. Hyväntuulinen, kepeä. Ikään kuin vauhtia hakemassa. Vaihdoimme muutaman sanan. Hän matkalla Japaniin morjestamaan Kitajimaa, siitä sitten kotiin ja lomille.
Nuoren miehen kaksi puolta puolen vuoden sisällä.
Urheilijan, joka ymmärsi asioiden syvemmän merkityksen. Ja urheilijan, joka oli kuitenkin vielä nuori, kujeileva mies.
Olkoon liukusi ikimuistoinen.
