Maastohiihdon päävalmentaja kritisoi Imatralta suomalaisia hiihtäjiä ja valmentajia. Noin summa summarum me hajautamme liikaa keskittymistämme hääräämällä kaikkea epäolennaista. Aikuisurheilijalle perustelevat perheitä ja rakentelevat taloja. Ja ei edes perustaloutta hoidateta ammattilaisella kuten Norjassa on kuulemma jollakin hiihtäjällä tapana.
Rivien välistä olen itse lukevinani jonkinlaista kommunikaatio-ongelmaa, kun maajoukkuevalmentajista vain viisi (kolmestatoista) on ollut paikalla keskustelemassa lajin kehittymisestä. Hämäläinen on ollut muualla leireilemässä Keskisalon kanssa. Mikä ei tietenkään mene kommunikaation piikkiin.
Mutta onko Dalenin perusviesti oikea?
On osoittain, ja osittain ei.
Poimisin siitä sen hedelmän, että urheillakseen huipulla tulee satsauksen olla huipputasoa. Eli jos samaan aikaa opiskelee, työskentelee ja perheilee täyspainoisesti, antaa muille kanssakumppaneilleen luvattoman paljon etumatkaa.
Mutta toisaalta olosuhteiden pakosta suomalainen urheilija joutuu usein näin tekemään. Sillä millä rahoilla urheilija palkkaa itselleen taloudenhoitajan, maksaa vuokran, hommaa tulevaisuuden, jos hän ei sitä tee samassa veneessä muiden samanikäistensä kanssa.
Kun Suomesta puuttuu systeemi joka takaa oikeasti urheilijalle mahdollisuuden satsata kunnolla, ei voida heiltä vaatia koko elämän uhraamista urheilun alttarilla.
Mutta urheilija omassa ajankäytössä ja satsauksessa parantamista varmasti on.
Jo vanha perinteinen harjoittelun, levon ja ravinnon tasapainon tutkiminen on hyväksi.
Emppu ui Tukholmassa hienon Suomen ennätyksen. Ja taisi sinetöidä olympiapaikan itselleen. Onnittelut Empulle.
Empun ja Jukan esimerkki on taas osoitus siitä, miten perheet pyörittävät uintishouta Suomessa, kun huipputulosta tehdään. Perheissä isän tai äidin on helpompi ja luontevampi “uhrata” lapsensa harrastukseen aikaa ja rahaa. Kyseessä on heidän yhteinen ja heitä lähentävä harrastus.
Mitä “perhemmäisemmiksi” uintiryhmät, maajoukkueet ja seurajoukkueet saadaan, sitä parempi on tulos.
Hei Make!
Mielenkiintoistahan on, että Suomessa “perhetiimit” ovat erittäin usein menestyneiden urheilijoiden takana. Isä valmentaa, äiti huoltaa ja poika/tyttö urheilee. Sieviset, Palanderit yms.
Ongelma lienee systeemin kannalta että vastaavaa sitoutumista ei saada tarpeeksi ajoissa. Eli 15-vuotiaan kanssa ei oikein kukaan muu kuin oma vanhempi pysty viettämään tarpeeksi aikaa. Valmentaja on joko vapaaehtoinen tai “vain töissä” eikä pysty olemaan riittävästi urheilijan kanssa.
Matti
Itse en “vain työssä” argumenttia niele. Yleisesti katsotaan ammattimaisuuden/ammattilaisuuden olevan ratkaisumme. Jos ammattilainen valmentaja on oikea ammattilainen ei hän ole vain töissä. Ja valmentajana tiedoiltaan ja taidoiltaan päihittää isän/äidin. Ammattitaito kun ei kerry kuin kokemuksen kautta ja ammattilaisella on kokemuksia useista hyvistä urheilijoista. Lukeminen ja yksi havainto huippu-urheilijasta ei vaan yleensä riitä ihan loppuuun asti. Eli vaikka meillä useat menestyneet yksilölajien urheilijat ovat valtaosin olleet “perheyritysten” kasvatteja olisi tulos voinut olla huipulla vielä parempi ammattilaisen ohjauksessa (esim. Lasse Viren/Haikkola, Pekka Vasala/Sinkkonen, Matti Nykänen/Pulli).
Komppaan kumpaakin, Mattia ja Eeroa.
Kun Matti penää sitoutumisen perään, niin olen samaa mieltä. Kansainväliselle huipulle tähtäävällä urheilijalla (ainakin uinnissa) tällöin puhutaan noin 20 tunnin työpanoksesta per viikko (altaalla). Päälle sitten vielä kilpailuviikonloput ja suunnittelut. Siis valmentajalta. Lisäksi päälle leirit, joilla uimarit tehdään. Arvokilpailut ovat loppukesästä, joten kesälomia ei ehdi kunnolla pitää. Kuka on se amatöörikoutsi, ellei isä tai äiti, joka moisen tuntimäärän pienellä kulukorvauksella käyttää? No itse tein tuon rumpan 1991-1997 Jeren kanssa. Ja hyvää aikaa se oli. ei siinä mitään. Mutta nyt kun on perhettä, niin enpä tiedä…
Ja Eeron kanssa olen samaa mieltä, että ammattimaisuus on ratkaisu. Tällöin kuitenkin työolosuhteiden tulisi olla riittävällä tasolla. Ja sitä ne eivät ole suurimmassa osassa “ammattimaisesti” hommaa hoitavilla seuroilla lajirajoista riippumatta.
Marko on ihan oikeassa tuosta ajankäytöstä, ainakin omasta näkökulmasta. Ihan käytännössä olen joutunut huomaamaan, että en ole valmis käyttämään vuosilomapäiviäni ylettömästi esim. leireilyyn ulkomailla. Oma perhe menee edelle. Toinen ratkaisu voisi olla toimiva valmennustiimi, eli vastuu jakautuisi useammalle, mutta itseni tuntien luottamus ja näkemys pitäisi olla muiden kanssa samalla linjalla. Tässäkin toki haasteensa ainakin näin pohjoisessa, koska koulutettuja lajivalmentajia on kovin vähän ettei tiimiksi asti taida riittää.
No, sitten vanhempana ehtii, joten “sapattivapaa” jatkukoon nyt vielä.