(No Title)

Tämän blogin tarina lähestyy loppuaan. Viimeinen kirjoitus kirjoitetaan ennen Espanjan leiriämme, eli jo tässä maaliskuussa. Tämä saattaa olla viimeinen. En tiedä vielä.

Aivan ensimmäinen blogiteksti kirjoitettiin 9.4.2009. Se kuului: “Tähän hommaan on paloa ollut minulla jo poikasena. Löytää siis kanava, jossa yhdistää sekä päiväkirjamaista tapaani prosessoida valmennustani että mahdollisesti julkaista ja jakaa tätä tietoa.

Säveltäjän tai kirjailijan tavoin kirjoitan paljon uutta materiaalia pöytälaatikkoon. En kuitenkaan “sävellä” pöytälaatikkoani varten, vaan julkaistavaksi.

Nyt käsissäni on tällainen työkalu.

Tulen kertomaan näillä sivuilla päivittäisistä valmennukseen liittyvistä asioista. Sellaisista jotka kolahti, harmitti, ilahdutti. Hyvistä keskusteluista viisaiden valmentajien kanssa. Samalla esitän kysymyksiä itselleni, asiantuntijoille ja meille valmentajille.

En ole oman sarkani asiantuntija. Koen itseni ennemminkin tutkimusmatkailijaksi yrittäen olla avoin kaiken uuden edessä.

Toivottavasti voin jakaa matkan kanssasi vähän aikaa.”

Toinen blogitekstini, myös 9.4. kirjoitettu, osoitti tulevan kolmivuotiskauden suuntaa: “Mielestäni hienoin hetki koettiin juuri varsinaisen peliajan lopulla. Matti Alatalo otti suojattinsa lyhyeen neuvonpitoon, antoi ohjeet ja päästi miehet pelaamaan. Muutamalla kosketuksella joukkue teki maalin ja siirsi ratkaisun jatkoajalle.

Olisi mielenkiintoista kuulla mitä Matti sanoi joukkueelle tuossa tilanteessa jossa koko kausi oli veitsenterällä. Ylivalmentamisen vaara on silloin suurimmillaan.

Tietämättä mitä tilanteessa tapahtui, voin kuitenkin olettaa Matin harrastaneen erittäin hyvää valmennusta. Tuon valmennuksen on täytynyt kasvaa joukkueeseen jo pidemmän aikaa. Joukkue on oppinut tuntemaan valmentajaansa ja hänen tyyliään. Ja Matti on oppinut sanomaan tälle joukkueelle riittävän painokkaasti tärkeät asiat.

Asiat jotka toivat riittävän rentouden pelaajille energian kääntämiseksi oululaisten hyväksi.”

Tämän jälkeen olen käsittelyt valmennusfilosofiaa, purnannut, iloinnut, kertonut ohjelmia ja jakanut ajatuksia. Joskus olen saanut kannustavaa palautetta – go for it! Joskus taas kritiikki on paukkunut. Blogiin heittäytyminen on tehnyt minusta narsistin, luuserin, ja kerettiläisen ajattelijan.

Näiden kolmen vuoden aikana olemme muuttaneet. Siis fyysisesti. Olen opiskellut toisen ammatin, kun halu kehittyä on ollut suuri. Lapset ovat kasvaneet. Ja maailma on kasvanut siinä sivussa.

No mikä olisi sellainen yx juttu, jonka haluaisin maailmalle laulaa näin kolmen vuoden jälkeen? Oksennanpa sen tästä nyt heittämällä ulos kerralla.

Minulla oli unelma siitä, että voisin valmentaa täysipäiväisesti, ammattilaisena. Luulin tekeväni sitä jo aikapäiviä sitten 1997-2004 pätkällä. Mutta ei se oikeasti ollut ammattimaista valmennusta. Kyseessä oli eräänlaista arjen managerointia, jotta valmentaminen olisi mahdollista. Muu elämä järjestettiin sen ympärille, että valmentaminen mahdollistuisi. Kun kerran hyppäsi pois virallisesta liiton vankkurista, on valmentaminen ollut ammattina lähinnä vitsiä tai jotakin karusellia.

Minun vaihtoehtoni oli hakea toinen ammattipätevyys. Sitä kautta hakea taloudellista turvaa ja saada myös uusiutumista ammatillisesti.

Sisällä, ja arjessa elää se sama valmentaja, joka 1980- luvun puolessa välissä hurmautui tähän juttuun. Mutta realismi kyynistää. Askel alkaa painaa.

Enkä nyt siis tarkoita, että esimerkiksi Swimming Jyväskylä olisi tehnyt asiansa huonosti. Ei. Päinvastoin. Valmentaminen Suomessa Ammattina on vain jämähtänyt aika paikalleen. Ihmiset joutuvat tekemään liikaa muuta kuin valmentamaan palkkansa eteen. He joutuvat hakemaan muita töitä, manageroimaan asioita, selviytymään. Sillä vaikka valmennat, niin silti arki odottaa maanantaina.

Meillä on ollut kourallinen aikuisten arvokilpailuissa mitaleja tuoneita valmentajia. Tällä hetkellä me kaikki olemme mukana urheilussa, mutta aina voi kysyä millä tasolla? Miten osaamista on hyödynnetty? Mitalistivalmentajien lisäksi löytyy muita, todella kovia koutseja, joilla on aikoinaa ollut visiota viedä asioita eteenpäin omalla tahollaan.

Laineen Petterin myötä alkoi suomalaiseen uintiin syntyä palkattujen valmentajien positioita. Tuo kehitys on jatkunut. Mutta onko muu kehitys? Onko valmentamisen ammatti Suomessa sillä tasolla millä se voisi olla? Mitä tulosta voisimme saadakkaan, jos kaikissa suurissa kaupungeissa olisi päätoimisia valmentajia? Joilla vastuulla olisi vain 5-12 urheilijaa?

Suurelle osalle valmentajista valmentamisen mahdollistaminen on arjen selviytymistä hankalissa tilanteissa. Urheilu paineistaa tekemään kovempaa tulosta, kilpailu kiristyy. Mutta kalkkiviivoilla se viimeinen tuki jää uupumaan.

Tässä on nyt summa summaarumina tämän viikon antia muutaman valmentajan kanssa käymieni keskusteluiden pohjalta. Odotamme HUMUA ja OK:ta pelastamaan. Mutta luulenpa vain, että liitto ja seurat ovat tällä ajattelutavalla ainoat mahdollisuudet.

Huomenna aamulla uimme uimareiden kanssa nopeutta, ja päälle vähän kovia potkuja. Iltapäivällä lumisotaa. Siistiä.