Toin mökiltä kaikki harjoituspäiväkirjat kaupunkiin. Niitä oli kertynyt 1987-2008 vuosilta aikamoinen pino. Niiden selaileminen oli mukavaa. Olin mm. tehnyt tutkielmaa siitä, “mikä tulisi olla veden virtaussuunnan suhteessa kämmeneen eri vedon vaiheissa optimaalisen propulsion tuottamiseksi”. Ja piirrellyt kaikenlaisia “polttoainetankkeja” kuvaamaan energiantuottotapoja. Oli psyykkistä valmennusohjelmaa ja mittaamista.
Olin kovasti tutkiva ihminen.
Olen sitä edelleenkin, mutta nyt tutkimusmatkani on ollut suuntautuneena mieleen ja yleiseen filosofiaan.
Siltä kaikki tämä on ollut kuitenkin taustalla. Siis tällainen mekaaninen tiedemies, joka on koettanut selvittää mahdollisimman tarkasti kaikkea.
Nykyisin olen sellainen, että tykkään kyllä kyseenalaistaa kaikkea, mutta en niinkään anna vastauksia. Etsinköhän niitä edes enää kunnolla?
Pitkä liirumlaarum, mutta nyt sitten pointtiini. Teen nyt kannanoton.
Uimarit kautta maailman tekevät kovaa tulosta 1960 luvun jälkeen kehitettyjen teorioiden pohjalta. Tällaisia teorioita ovat muiden muassa superkompensaatio- teoria. Itse epäilen tuon teorian paikkansapitävyyttä. En ole löytänyt tilalle korvaavaa teoriaa, mutta jotenkin arkipäivän ilmiöt eivät usein teoriaan sovi. Ja teorianhan pitäisi kuvata mahdollisimman hyvin arkipäivän kokemuksia ilmiöistä.
Uinnissa tehdään paljon pohjia. Uidaan tehoalueilla. Niiden perusteet ovat energia-aineenvaihdunnalliset. Epäilen myös tätä perustetta. Tai siis sitä, että uintia pitäisi uida tietyillä vauhdeilla jotta energiavarastot ja aineenvaihdunta tms. noilla vauhdeilla kasvaisivat.
Uinnissa tulee kuitenkin uida paljon. Altaassa tulee viettää aikaa.
Matkurit ja keskimatkurit tarvitsevat paljon välialueiden uimista (II-III) koska heidän kilpailuvauhtinsa ovat suunnilleen samoilla vauhdeilla. Ja heidän on vauhteja helpo pitää koska ne eivät ole kovinkaan maksimaalisia.
Sprinttereillä vauhtivaatimukset ovat toista luokkaa. Keskialueet tulisi jättää rauhaan. Tulos tulee rauhallisella uinnilla (speed through endurance) ja maksimaalisilla, eripituisilla vedoilla.
Sprinttereille “pohjien tekeminen” on ennemminkin vesitaitavuuden, sensorisen järjestelmän ja pään kannalta tärkeää. Ei siis sen vuoksi, siirtyykö joku kynnys jonnekin ja niin eespäin.
