Olen jo joitakin vuosia huomannut merkkejä siitä, että valmennus on saavuttamassa jonkinlaista kriittistä massaa. Massaa, jonka seurauksena syntyy jonkinlainen reaktio joka muuttaa valmennusta lopullisesti. Valmennus ei suinkaan muutu lopullisesti tietynlaiseksi. Ennemminkin se muuttuu tästä nykyisestä (tai jo entisestä) valmennustavasta. Mutta se voi siis muuttua taas kahdenkymmenen vuoden kuluttua joksikin muuksi.
Tällä hetkellä vallalla olevaa valmennustyyliä voidaan pitää löyhästi modernismin otsakkeen alla. Modernismilla tarkoitetaan vapaasti suomennettuna filosofiasuuntausta, jonka mukaan ihminen on luomakunnan kinginä, järkevänä ja löytävänä ratkaiseva kaikki mahdolliset ongelmat. Tiede ja teollisuus ovat tällaisia modernismin työkaluja, jotka alleviivaavat modernin ihmisen kykyjä.
Samalla tavoin siis valmennuksessa on uskottu ja uskotaan siihen, että kaikki asiat on selvitettävissä tieteellisin keinoin, ja että ihminen pystyy tutkimaan tarkastikin miten suorituskykyä parannetaan ja tulosta petrataan. Moderniin ajatteluun kuuluu spesifi asiantuntijuus, jolloin urheiluun liittyvät asiat on pilkottu erilaisiin osa-alueisiin. Nämä osa-alueet ovat sitten pilkottavissa vielä pienempiin osiin. Esimerkiksi suorituskyky on voimaa, kestävyyttä, taitoa, nopeutta. Voima on perusvoimaa, maksimia ja nopeusvoimaa jne…
Modernismin vastapainona syntyi postmodernismiset suutaukset. Alettiin epäillä, ettei ihminen ehkä pystykkään ratkaisemaan kaikkia ongelmia. Ja että kaikki asiat taitavat olla ennemminkin suhteellisia. Tämä yleisessä filosofiassa ja esimerkiksi taiteessa jo vuosikymmeniä vaikuttanut ajattelusuuntaus on mielestäni rantautumassa nyt urheiluvalmennukseen.
Ja tämä pelottaa.
Valmentajat joutuvat tunnustamaan, etteivät tiedä tarkalleen tai edes kovinkaan hyvin, millä tavalla tuloksia tehdään. Urheilijat alkavat epäröimään, ovatko vanhat menetelmät todellakin niitä jotka takaavat menestymisen. Kaikki toiminta alkaa tapahtua suhteessa toisiin toimijoihin ja toimintoihin. Urheilijat ja valmentajat joutuvat nojautumaan uusiin ajatuksiin ja ajatussuuntauksiin. Perinteistä valtasuhdetta purkautuu. Valtaa valuu asiantuntijoilta ja valmentajilta urheiljoille.
Urheilija ei enää usko. Hänhän voi olla jo edellä valmentajaansa tietäen netistä kaiken tiedettävän. Valmentajat häviävät tietokilpajuoksun. kuka voi valmentaa urheilijaa, joka tietää enemmän kuin valmentaja? Missä tulos sitten tehdään.
Ja tämäkin pelottaa.
Uskon kadotessa joudumme miettimään, mitä järkeä tässä kaikessa on? Make tiivistää hyvin valmentajan tuskan: kuka voi valmentaa urheilijaa, joka tietää enemmän kuin valmentaja? – eikö mikään ole enää pyhää?
Käviköhän koulussa samoin, kun kriittisen pedagogiikan edustajat tulivat teeseineen?
Kenties mekin joudumme määrittelemään suhteemme valmentamiseen uudelleen.
Kun kriittisen pedagogiikan gurut joskus ehdottivat tätä samaa tehtävän koulussa heidät tyrmättiin koska oltiin varmoja siitä, että se tuhoaisi oppimisen ja sivistyksen.
Kävi kuitenkin niin, että kriittinen massa tuli täyteen myös koulussa ja kuinka kävikään? Tänäkin päivänä ihmisen kyky oppia, luoda uutta ja onnistua mullistaa maailman päivittäin. Oppimisen ja sivistyksen saralla ei ole ainakaan takapakkia otettu. Tämän päivän peruskoulusta valmistuu paremmin tiedoin varustettuja nuoria, kuin lukioista 30 vuotta sitten.
Ainut mikä todella on muuttunut on käsityksemme siitä, miten ihminen oppii. Tämäkin käsitys on jatkuvassa muutoksessa ja tähän muutokseen osataan suhtautua joustavasti.
Mikäli menetämme uskomme valmentamiseen, olisi hyvä kysyä miksi valmennus ylipääätän on tärkeää? Mikä valmentamisessa on tärkeää? Mikä on tärkeää urheilijalle, mikä on tärkeää valmentajalle?
Onko tämä pelottavaa? Eikö urheilijat ole jo osaltaan tehneet tämän?
Samalla voisimme pohtia suhdettamme jatkuvaan muutokseen.
Hyvä valmentaja on erilainen, kuin 10 vuotta sitten. Tämän päivän hyvä valmentaja on hänkin erilainen kuin 10 vuoden kuluttua.
Mistä johtuu, että joskus hyvällä valmentajalla on sama etunimi ja sukunimi vuodesta toiseen? Joskus myös urheilijan kohdalla voi käydä samoin -> ( http://laskee-kaakeleita.blogs.....video.html ).
”Hope lies in the smoldering rubble of empires”
Zach de la Rocha
hyvin ajateltu juttu.
Uskon kadotessa joudumme miettimään, mitä järkeä tässä kaikessa on? Make tiivistää hyvin valmentajan tuskan: Kuka voi valmentaa urheilijaa, joka tietää enemmän kuin valmentaja? – eikö mikään ole enää pyhää?
Käviköhän koulussa samoin, kun kriittisen pedagogiikan edustajat tulivat teeseineen?
Joudumme määrittelemään suhteemme valmentamiseen uudelleen.
Kun kriittisen pedagogiikan gurut joskus ehdottivat tätä samaa tehtävän koulussa heidät tyrmättiin koska oltiin varmoja siitä, että se tuhoaisi oppimisen ja sivistyksen.
Kävi kuitenkin niin, että kriittinen massa tuli täyteen myös koulussa ja kuinka kävikään? Tänäkin päivänä ihmisen kyky oppia, luoda uutta ja onnistua mullistaa maailman päivittäin. Oppimisen ja sivistyksen saralla ei ole ainakaan takapakkia otettu. Tämän päivän peruskoulusta valmistuu paremmin tiedoin varustettuja nuoria, kuin lukioista 30 vuotta sitten.
Ainut mikä todella on muuttunut on käsityksemme siitä, miten ihminen oppii. Tämäkin käsitys on jatkuvassa muutoksessa ja muutokseenkin osataan suhtautua joustavasti.
Mikäli menetämme uskomme valmentamiseen, olisi hyvä kysyä miksi valmennus ylipääätän on tärkeää? Mikä valmentamisessa on tärkeää? Mikä on tärkeää urheilijalle, mikä on tärkeää valmentajalle?
Onko tämä pelottavaa? Eivätkö urheilijat ole jo osaltaan tehneet tätä?
Samalla voisimme pohtia suhdettamme jatkuvaan muutokseen.
Hyvä valmentaja on erilainen, kuin 10 vuotta sitten. Tämän päivän hyvä valmentaja on hänkin erilainen kuin 10 vuoden kuluttua.
Mistä johtuu, että joskus hyvällä valmentajalla on sama etunimi ja sukunimi vuodesta toiseen? Joskus myös urheilijan kohdalla voi käydä samoin -> (http://laskee-kaakeleita.blogs.....video.html).
”Hope lies in the smoldering rubble of empires”
Zach de la Rocha
- Pirttis
Huomenta
Kovin syvällistä tekstiä ehdi tänä aamuna tähän kirjoittamaan, mutta mieleeni tuli ajatus urheilijan ja valmentajan kumppanuudesta. Ei siis nähdä valmentajaa pelkän fakta / tilastotiedon osaajana vaan sparraajana, tukihenkilönä ja ihmisenä jonka kanssa kokea eri tilanteet urheilussa.
Esimerkkinä tähän voisi ottaa vaikka Jarkko Niemisen tai Aino-Kaisa Saarisen, jotka molemmat ovat harjoitelleet tavallaan valmentajan kanssa sekä ilman. Itse koen heidän tapauksen niin, että he ovat jossain vaiheessa kuitenkin kaivanneet valmentajan tukea valmistautumisessa.
Toisaalta sitten fiktio maailmasta esimerkkinä voisi ottaa House – lääkäriohjelman, jossa huippu-ammattilaista “sparraa” oma tukitiimi. Valmentaja-Urheilija parivaljakossa tämä toimisi toki hieman tasa-arvoisemmin, kuin ko. ohjelmassa
Näin ollen urheilijan ja valmennuksen kehittyminen kannattaa nähdän enemmänkin suurena mahdollisuutena, kuin isona peikkona.
Tällaista Tanhuvaarasta tänä aamuna.
Jätit Make ovelasti asian muhimaan päähäni. Monta mietettä on ehtinyt pyörähtää pururadalla.
Tietomäärä on lisääntynyt potensseihin jo 70-luvulta lähtien. Tiedon määrästä siis ei voi olla kysymys. Kaikilla on pääsy tiedon äärelle ja luulen, että eri valmentajien salaisuus on se, että mitään salaisuutta ei ole olemassakaan. Kaikki valmennuksellinen tieto on jokaisen vähänkin asiasta kiinnostuneen uimarin saavutettavissa.
Tieto alkaa kuitenkin muuttua erilaiseksi, kun siihen lisätään asioiden kokeminen, erilaisten valmennusmallien eläväksi tekeminen, tiedon läpi eläminen. Mitä enemmään valmentajalla on tätä kokemusta, sitä enemmän hänellä on myös intuitiota. Luovuustutkijat puhuvat jopa kymmenen vuoden säännöstä. Tullaksesi oikeaksi asiantuntjaksi jollakin alalla, sinún pitää perehtyä siihen kymmenen vuotta ja tämä on kokemusperäistä tietoa.
Tulevaisuuden valmennus tullee olemaan yhä enemmän faktapohjaisen tietämisen ja kokemusperäisen intuition hyödyntämistä. Tällöin hyvän valmentajan taitoihin kuuluu oikeiden neuvojen ja vastausten antamisen sijaan oikeiden valmennusta suuntavien kysymysten tekeminen valmennettavalle.
Valmennettavilla voi olla vaikka kaikki maailmassa oleva valmennusopillinen tieto. Kokeneella valmentajalla on kokemukseen perustuva viisaus yhdistellä intuitiivisesti tätä tietoa valmennettavan hyödyksi. Avainsanoja voivat olla yhteistyö, löytäminen ja tutkiminen.