Et tuhoudu – koe elämä sellaisena kuin se tulee

by admin

06EDCFD7-6407-4DEA-9916-D996E399FCA7 Kävimme eilen Plaanin uintiväen kanssa katsomassa Huoneteatterin ”Juurihoito”- näytelmän. Näytelmä hoiti viihdyttävyyden lisäksi näköjään myös omia juuriani. Näytelmä oli ikään kuin tilkkutäkki, jossa oman elämäni rakennusaineksia olisi leikelty pieniksi palasiksi ja koottu sitten uudelleen Nousiaisen tekstissä.

Näytelmässä sisarukset löytävät pikku hiljaa toisiaan. Heitä yhdistää halu selvittää omaa taustaansa ja etenkin isänsä olinpaikka ja kohtalo. Näytelmän maisemat ovat hyvin tyypillisiä oman elämäni ja kasvuni maisemia. Elin nuoruuteni yh- äidin ja veljen kanssa Kivisalmen lähiössä Lappeenrannassa. Rahaa oli vähän, joten toimeen jouduttiin tulemaan mitä ihmeellisimmin virityksin. Vaikka sitä ei nuorena poikana tajunnut, saimme kunnalta hätäapuna mm. Kerran kengät talvea varten. Joinakin kesinä pääsimme maalle kesäsiirtolaan, joka oli myös jonkinlaista kunnallista tai kirkollista apua tiukassa tilanteessa oleville. Huoneteatterin näytelmän mukaisesti sotien sukupolven traumat näkyivät elämässämme välillisesti. Ne näkyivät etenkin siten, minkälaista kasvatusta ja huomiota omat vanhempamme saivat mummoiltamme ja papoiltamme. Meille mummolat olivat tietenkin taivaasta seuraavia paikkoja. Siellä sai syötyä mahan täyteen herkkuja, papan kanssa pääsi kalareissuille ja kavereiden kanssa omenavarkaisiin.

Perheessämme oli toki rakkautta. Mutta ehkä siellä näkyi enemmän sellaista 1970- luvun vapautuneen ”Kirka- sukupolven” bilettämistä ja nuorisoelämää. Niinpä Maaritin esittämä lähiöruusu oli lähempänä sitä mitä Kivisalmenkin lähiö tarjosi kasvuympäristönä. Poliisi ei nyt käynyt ihan päivittäin, mutta aika usein kuitenkin. Meillä nuorilla oli oikeastaan kaksi tietä päästä sieltä pois. Toinen oli virkavallan ja koiranputken tie. Suuri osa lapsuuden ajan kavereistani onkin tällä hetkellä kasvamassa koiranputkea Kalevan kankaalla.

Toinen reitti pois lähiöstä oli oikeasti harrastustoiminta. Näistä keskeisin oli urheileminen. Heiskasen veljekset hurmaantuivat jalkapalloon. Me ja Kostamon Pasi uintiin. Pasi siirtyi myöhemmin judoon. Kun siis joku viitsi (meidän tapauksessamme Kostamon Jouko) kerätä lapset autoon (harvoihin meidän talossamme) ja viedä uimahallille, saattoi hän oikeasti pelastaa henkiä.

Lapsuuteeni ja nuoruuteeni kuului jatkuva kiusaaminen. Olin sekä naapurustossamme että myöhemmin koulussa silmätikkuna. Minulla oli ystäviä, mutta aina löytyi se joku tai muutama jotka halusivat kokeilla nyrkin toimivuutta ja potkun tarkkuutta Malvelan pojan kylkiin. Elämä kuitenkin muuttui ja kehittyi koko ajan. Kivisalmen pihapiiri oli toveripohjaista seikkailua, jossa alueen hullut, juopot, yh:t ja parempiosaiset muodostivat aikamoisen sulatusuunin. Kouluun meno muutti omaa elämää paljon. Silloin tavallaan yhteiskunta otti enemmän haltuun meitä siitä köyhyydestä jossa elimme. Saimme kyniä ja kirjoja. Saimme repun, penaalin. Leimaaminen oli kuitenkin aika valtaisaa. Kun olimme köyhiä, kierrätimme vaatteita. Samat housut joilla veli oli ollut koulussa aikaisempana vuonna, päätyivät nyt minulle. Ulkonäön karheus lienee yksi keskeisimmistä syistä myös kiusaamiselle.

Äiti meni uusiin naimisiin. Me menimme Nuijamaalle. Saimme siskon ja veljen. Perhe täydentyi monin tavoin. Muutosten myötä side Kivisalmeen heikkeni, vaikke katkennutkaan täysin. Elimme elämäämme kuin suoraan eppujen laulusta.

Ylä-asteelle asiat muuttuivat myös. Pääsimme Kimpiseen. Kimpisen koulusta sain myös uusia ”parempiosaisia” ystäviä. Olemme edelleen tosi hyviä ystäviä. Kiusaaminenkuin loppui pikku hiljaa. Sain ostettua ensimmäiset farkutkin ylä-asteella. Olisikohan ollut kahdeksannella luokalla.

Elin hyvän lapsuuden ja nuoruuden. Isän katoaminen kuvioista oli tietenkin hämmentävää, kuten Huoneteatterin näytelmässäkin roolihahmoille. Isä toki poikkesi silloin tällöin. Nämä vierailut olivat suuria juhlapäiviä minulle. Rakastin ja palvoin faijaa yli kaiken.

Pohdin tässä aamulla, mitä sanoisin noin 17- vuotiaalle itselleni. Jos siis pääsisin tästä matkaamaan ajassa taaksepäin vuoteen 1987-1988. Tuolloin elämänpolkuni nimittäin otti jyrkän suunnan alaspäin useammaksi vuodeksi. Alkusysäyksenä toimi faijan siirtyminen ajasta ikuisuuteen. Nokka alkoi kuitenkin kääntyä pikku hiljaa 1990- luvun alussa.

Sanoisinko itselleni jotakin valmistavia sanoja? Kehottaisinko olemaan ”mindfull”, jotta kyyti ei olisi niin rajua? Kehottaisinko välttämään tiettyjä ihmisiä ja seuraa? Pakenemaan?

Pohdin tätä nyt tänä aamuna ”Juurihoidon” liikauttamana.

Todennäköisesti sanoisin itselleni -

”Koe vaan tulevat vuodet sellaisena kuin ne tulevat. Et tule tuhoutumaan. Tulet itse asiassa palamaan kyllä tuhkaksi, mutta löydät tuhkasta vihdoinkin selkeyttä. Löydät sieltä esimerkiksi elämällesi tarkoituksen ja suunnan. Tästä tulet olemaan vain kiitollinen myöhemmin elämällesi. Toiseksi löydät ymmärryksen siitä, miten elämä kohtelee kulkijaa. Tämä auttaa sinua täyttämään omaa elämänpolkuasi ja auttamaan muita. Tulet myös oppimaan kokemuksesi myötä sen, miten arvokasta itse elämä on.”

En tietenkään ymmärtäisi 17 vuotiaana mitään mitä 30v vanhempi Make tarinoisi. Mutta ei se mitään.

Nyt kun katsoo eteenpäin, tästä hetkestä tulevaisuutta kohti, näkee asioita myös selkeämmin. Miten haluan elämäni viettää?

Olen oppinut elämänpolullani sen, mitä eläminen on. Olen oppinut kuinka arvokasta se on. Olen sisäistänyt sen, kuinka se pitää elää niin täysillä kuin mahdollista. Tästä olen myös raapinut itselleni tehtävää elämääni ajaksi. Koen olevani tulkki tai opettaja ihmisille. Koetan rakentaa heille (heidän kanssaan) sillan kohti elämää, jossa he voivat elää omina itsenään ja täyteen omaan potentiaalinsa päästen. Tässä uintivalmennus on vain keino. Menestyminenkin onkin tästä syystä täysin selvää. Siinä kun ei ole kyse mistään ulkoisista mitaleista tai mestaruuksista. Sisäinen mitalitaulukko rakentuu pikku hiljaa meille kullekin, menestyminen siinä ratkaisee.