Voit seurata blogiani nyt osoitteessa swimshopfinland.com.
Muutimme Roiveen Jarin kanssa osoitteeksi swimshopin monestakin syystä. Jo siitäkin, että Swimshop on ollut monivuotinen tukijani, enkä saanut pelikirjan alla linkkejä yms. toimimaan kunnolla. Lisäksi Swimshopin blogin kautta voin keskittyä nimen omaan uintiin. Tällä sivustolla tuleekin sitten tapahtumaan tulevaisuudessa ehkä muuta.
Mars siis swimshopin sivuille 
Jyväskylässä tuppaa näitä ilmoittautumisia, viestijärjestyksiä ja muita kömmähdyksiä tapahtumaan säännöllisin väliajoin. Nyt oli sitten minun vuoroni. Ajattelin ensin, etten kommentoi koko asiaa, mutta kun AP nosti asian esille omassa blogissaan, niin ajattelin selventää tilannetta. Lisäksi pari puhelua on jo asian tiimoilta ehtinyt tulla nyt aamulla.
Tein ilmoittautumisia Tampereen Avoimiin viimeisenä ilmoittautumispäivänä. Uimarit olivat laittaneet lajit Facebookkiin, osalta jouduin niitä tekstiviesteillä ja soitteluilla metsästämään. AP oli laittanut lajit kuten kuuluukin. Mutta jotakin häikkää oli? Mietinkö onko hän tulossa kipeäksi ja tarkistaisin lajit vielä kertaalleen? No en muista miten asia meni. Mutta…
Kun listat julkaistiin, ei AP ollut niillä mukana. Olin unohtanut hänet!
Ajattelin että asia ei ole sen kummempi. Onhan kyseessä kuitenkin inhimillinen erehdys, ja jälki-ilmoittautuminen on mahdollista kaikissa muissa kilpailuissa (paitsi tietty SM-tasolla).
Tampereen päästä vastaus oli kuitenkin tyly. Kilpailuissa noudatetaan mestruuskilpailusääntöjä, eikä jälki-ilmoittautuminen ole näin mahdollinen. Sori.
Tässä vaiheessa taistelu heräsi. Hetkinen. Onko oikeasti niin, että Suomessa on varaa jättää Olympiavuonna Olympialaisiin tähtäävä urheilija rannalle jonkin pykälän vuoksi? Kenen etu se on? Täyttyykö tässä urheilun periaate, jossa kaikki parhaat olisi saatava samalle viivalle? Kuka AP:n kilpakumppaneista kokee oikeasti vääryyttä siitä, ettei kovin koetus ole mukana? Voiko joku mestaruuskilpailusääntökohta pyyhkäistä pois mahdollisesti puolet EM-kilpailuihin valmistavan polun starteista? (Ja tarkennus: minähän ne pyyhkäisin pois unohduksellani)
Vetosin Tampereeseen, katsoin läpi sääntökirjat sekä FINA:sta että Uimaliitosta. Pyysin tukea liittotasolta.
Kaikki tekivät kaikkensa, jotta AP olisi päässyt uimaan kilpailuihin.
Olin optimistinen aivan kalkkiviivoille asti. Koska asia ei ollut yksiselitteinen, oli olemassa toivoa. Oli toivoa, että hirveä mokani olisi saatu korjattua. Toivoa tukivat sääntökohdat sekä yleinen urheilijan etuun taipuva tuomintakäytäntö. Siis se, että epäselvissä tilanteissa asiat tuomitaan urheilijan eduksi.
Tampere seisoi kuitenkin suoraselkäisesti päätöksensä takana. Huolimatta mistään perusteluista ei jälki-ilmoittautumisia hyväksytä.
Monet ihmiset tekivät tässä kohtaa todella paljon töitä saadakseen AP:n mukaan kisatapahtumaan. Siitä iso kiitos heille. Tein itsekin todella pitkän puhteen asian selvittämiseksi.
Olisinpa vain ollut ilmoittautumishetkellä yhtä hereillä.
Shanghain kuuma kesä. Korviimme kantautui pohjoismaisia uutisia. Norjassa on hässäkkä päällä saaressa. Joku on hyökännyt ja ampunut. Ensimmäinen reaktio on kauhistus. Sitten vertaaminen Suomeen – kouluampumiset. Lisää uutisia saapuu. Hurja määrä kuolleita.
Mutta jossakin siellä kaukana, Norjassa.
Hallille. Hallilla vastaan tulee ensimmäiset norjalaiset. Kyyristyneitä, surullisia. Omassa nurkassaan. Ehkä jopa häpeissään tuskan sisällä. Kirjava määrä tunteita.
Tuntuu kuin koko joukkue olisi lamaantunut.
Kuluu hetki. Kuluu toinen.
Alexander hallin käytävällä. Musta nauha käsivarren ympärillä. Silmissä pistävää päättäväisyyttä. Samaa, mitä oli nähtävissä hetkeä myöhemmin altaassa. Uinnissa jonka hän omisti Norjan kansalle.
Hänelle väline oli viesti. Uinnillaan hän lunasti tietysti kultaa ja kunniaa. Mutta väline oli viesti – me norjalaiset selviydymme kun pidämme yhtä.
Vakuuttavaa.
Puola. Lyhyiden ratojen EM-kilpailut. Toisenlainen Alexander. Hyväntuulinen, kepeä. Ikään kuin vauhtia hakemassa. Vaihdoimme muutaman sanan. Hän matkalla Japaniin morjestamaan Kitajimaa, siitä sitten kotiin ja lomille.
Nuoren miehen kaksi puolta puolen vuoden sisällä.
Urheilijan, joka ymmärsi asioiden syvemmän merkityksen. Ja urheilijan, joka oli kuitenkin vielä nuori, kujeileva mies.
Olkoon liukusi ikimuistoinen.
Leirillä taas. Tuttu paikka, hieman uusi porukka. Nyt kaverina valmentamassa Mirjami. Olen päässyt prätkäilemään jo melkein tuhat kilometriä. Positiivista ovat myös hyvin menneet treenit. Ainoa pikku miinus menee myös hieman kolealle ilmalle. Ei pääse luovuus vielä valloilleen. Mutta kohta
Maastohiihdon päävalmentaja kritisoi Imatralta suomalaisia hiihtäjiä ja valmentajia. Noin summa summarum me hajautamme liikaa keskittymistämme hääräämällä kaikkea epäolennaista. Aikuisurheilijalle perustelevat perheitä ja rakentelevat taloja. Ja ei edes perustaloutta hoidateta ammattilaisella kuten Norjassa on kuulemma jollakin hiihtäjällä tapana.
Rivien välistä olen itse lukevinani jonkinlaista kommunikaatio-ongelmaa, kun maajoukkuevalmentajista vain viisi (kolmestatoista) on ollut paikalla keskustelemassa lajin kehittymisestä. Hämäläinen on ollut muualla leireilemässä Keskisalon kanssa. Mikä ei tietenkään mene kommunikaation piikkiin.
Mutta onko Dalenin perusviesti oikea?
On osoittain, ja osittain ei.
Poimisin siitä sen hedelmän, että urheillakseen huipulla tulee satsauksen olla huipputasoa. Eli jos samaan aikaa opiskelee, työskentelee ja perheilee täyspainoisesti, antaa muille kanssakumppaneilleen luvattoman paljon etumatkaa.
Mutta toisaalta olosuhteiden pakosta suomalainen urheilija joutuu usein näin tekemään. Sillä millä rahoilla urheilija palkkaa itselleen taloudenhoitajan, maksaa vuokran, hommaa tulevaisuuden, jos hän ei sitä tee samassa veneessä muiden samanikäistensä kanssa.
Kun Suomesta puuttuu systeemi joka takaa oikeasti urheilijalle mahdollisuuden satsata kunnolla, ei voida heiltä vaatia koko elämän uhraamista urheilun alttarilla.
Mutta urheilija omassa ajankäytössä ja satsauksessa parantamista varmasti on.
Jo vanha perinteinen harjoittelun, levon ja ravinnon tasapainon tutkiminen on hyväksi.
Emppu ui Tukholmassa hienon Suomen ennätyksen. Ja taisi sinetöidä olympiapaikan itselleen. Onnittelut Empulle.
Empun ja Jukan esimerkki on taas osoitus siitä, miten perheet pyörittävät uintishouta Suomessa, kun huipputulosta tehdään. Perheissä isän tai äidin on helpompi ja luontevampi “uhrata” lapsensa harrastukseen aikaa ja rahaa. Kyseessä on heidän yhteinen ja heitä lähentävä harrastus.
Mitä “perhemmäisemmiksi” uintiryhmät, maajoukkueet ja seurajoukkueet saadaan, sitä parempi on tulos.
Valmentajasparrauksessa keskustelimme otsikkoon liittyvästä aiheesta. Lähdimme purkamaan sitä, mitä yleisen käsityksen “jos et ole mitään 17 vuotiaana niin…” takana voisi olla. Löyisimme loppujen lopuksi vähän syitä, mitkä puolsivat kyseistä väitettä.
Mutta mitä tehdä, kun Suomessa isketään kuitenkin niin nopeasti kahleita urheilijoille ja mahdollisille tuloksille? Ikäänkuin meiltä varastettaisi tulevaisuus? Se ennustettaisi jo etukäteen tunkkaiseksi.
Sparrauksessa nousivat esille otsikon aiheet.
Entäpä jos tieteellisten teorioiden sijaan puhuisimme enneminkin ideoista? Meillä olisi siis ennemminkin ideoita siitä, miten harjoittelu tulisi rakentaa ja toteuttaa. Tätä tietenkin tukee tutkittu tieto.
Entäpäs jos tilastojen sijaa käyttäisimme vahvemmin tarinoita? Emme menisi numeroiden auktoriteetin taakse piiloon, vaan hurjastelisimme ennemminkin sillä mikä on oikeasti mahdollista.
Tämä johtaisi siihen, että voisimme tarkastella ihmistä voimavarana, jonka omat voimavarat luovat lisää voimavaroja.
Minkälainen urheileva nuorukainen tällaisesta maailmasta nousisi?
Tämän blogin tarina lähestyy loppuaan. Viimeinen kirjoitus kirjoitetaan ennen Espanjan leiriämme, eli jo tässä maaliskuussa. Tämä saattaa olla viimeinen. En tiedä vielä.
Aivan ensimmäinen blogiteksti kirjoitettiin 9.4.2009. Se kuului: “Tähän hommaan on paloa ollut minulla jo poikasena. Löytää siis kanava, jossa yhdistää sekä päiväkirjamaista tapaani prosessoida valmennustani että mahdollisesti julkaista ja jakaa tätä tietoa.
Säveltäjän tai kirjailijan tavoin kirjoitan paljon uutta materiaalia pöytälaatikkoon. En kuitenkaan “sävellä” pöytälaatikkoani varten, vaan julkaistavaksi.
Nyt käsissäni on tällainen työkalu.
Tulen kertomaan näillä sivuilla päivittäisistä valmennukseen liittyvistä asioista. Sellaisista jotka kolahti, harmitti, ilahdutti. Hyvistä keskusteluista viisaiden valmentajien kanssa. Samalla esitän kysymyksiä itselleni, asiantuntijoille ja meille valmentajille.
En ole oman sarkani asiantuntija. Koen itseni ennemminkin tutkimusmatkailijaksi yrittäen olla avoin kaiken uuden edessä.
Toivottavasti voin jakaa matkan kanssasi vähän aikaa.”
Toinen blogitekstini, myös 9.4. kirjoitettu, osoitti tulevan kolmivuotiskauden suuntaa: “Mielestäni hienoin hetki koettiin juuri varsinaisen peliajan lopulla. Matti Alatalo otti suojattinsa lyhyeen neuvonpitoon, antoi ohjeet ja päästi miehet pelaamaan. Muutamalla kosketuksella joukkue teki maalin ja siirsi ratkaisun jatkoajalle.
Olisi mielenkiintoista kuulla mitä Matti sanoi joukkueelle tuossa tilanteessa jossa koko kausi oli veitsenterällä. Ylivalmentamisen vaara on silloin suurimmillaan.
Tietämättä mitä tilanteessa tapahtui, voin kuitenkin olettaa Matin harrastaneen erittäin hyvää valmennusta. Tuon valmennuksen on täytynyt kasvaa joukkueeseen jo pidemmän aikaa. Joukkue on oppinut tuntemaan valmentajaansa ja hänen tyyliään. Ja Matti on oppinut sanomaan tälle joukkueelle riittävän painokkaasti tärkeät asiat.
Asiat jotka toivat riittävän rentouden pelaajille energian kääntämiseksi oululaisten hyväksi.”
Tämän jälkeen olen käsittelyt valmennusfilosofiaa, purnannut, iloinnut, kertonut ohjelmia ja jakanut ajatuksia. Joskus olen saanut kannustavaa palautetta – go for it! Joskus taas kritiikki on paukkunut. Blogiin heittäytyminen on tehnyt minusta narsistin, luuserin, ja kerettiläisen ajattelijan.
Näiden kolmen vuoden aikana olemme muuttaneet. Siis fyysisesti. Olen opiskellut toisen ammatin, kun halu kehittyä on ollut suuri. Lapset ovat kasvaneet. Ja maailma on kasvanut siinä sivussa.
No mikä olisi sellainen yx juttu, jonka haluaisin maailmalle laulaa näin kolmen vuoden jälkeen? Oksennanpa sen tästä nyt heittämällä ulos kerralla.
Minulla oli unelma siitä, että voisin valmentaa täysipäiväisesti, ammattilaisena. Luulin tekeväni sitä jo aikapäiviä sitten 1997-2004 pätkällä. Mutta ei se oikeasti ollut ammattimaista valmennusta. Kyseessä oli eräänlaista arjen managerointia, jotta valmentaminen olisi mahdollista. Muu elämä järjestettiin sen ympärille, että valmentaminen mahdollistuisi. Kun kerran hyppäsi pois virallisesta liiton vankkurista, on valmentaminen ollut ammattina lähinnä vitsiä tai jotakin karusellia.
Minun vaihtoehtoni oli hakea toinen ammattipätevyys. Sitä kautta hakea taloudellista turvaa ja saada myös uusiutumista ammatillisesti.
Sisällä, ja arjessa elää se sama valmentaja, joka 1980- luvun puolessa välissä hurmautui tähän juttuun. Mutta realismi kyynistää. Askel alkaa painaa.
Enkä nyt siis tarkoita, että esimerkiksi Swimming Jyväskylä olisi tehnyt asiansa huonosti. Ei. Päinvastoin. Valmentaminen Suomessa Ammattina on vain jämähtänyt aika paikalleen. Ihmiset joutuvat tekemään liikaa muuta kuin valmentamaan palkkansa eteen. He joutuvat hakemaan muita töitä, manageroimaan asioita, selviytymään. Sillä vaikka valmennat, niin silti arki odottaa maanantaina.
Meillä on ollut kourallinen aikuisten arvokilpailuissa mitaleja tuoneita valmentajia. Tällä hetkellä me kaikki olemme mukana urheilussa, mutta aina voi kysyä millä tasolla? Miten osaamista on hyödynnetty? Mitalistivalmentajien lisäksi löytyy muita, todella kovia koutseja, joilla on aikoinaa ollut visiota viedä asioita eteenpäin omalla tahollaan.
Laineen Petterin myötä alkoi suomalaiseen uintiin syntyä palkattujen valmentajien positioita. Tuo kehitys on jatkunut. Mutta onko muu kehitys? Onko valmentamisen ammatti Suomessa sillä tasolla millä se voisi olla? Mitä tulosta voisimme saadakkaan, jos kaikissa suurissa kaupungeissa olisi päätoimisia valmentajia? Joilla vastuulla olisi vain 5-12 urheilijaa?
Suurelle osalle valmentajista valmentamisen mahdollistaminen on arjen selviytymistä hankalissa tilanteissa. Urheilu paineistaa tekemään kovempaa tulosta, kilpailu kiristyy. Mutta kalkkiviivoilla se viimeinen tuki jää uupumaan.
Tässä on nyt summa summaarumina tämän viikon antia muutaman valmentajan kanssa käymieni keskusteluiden pohjalta. Odotamme HUMUA ja OK:ta pelastamaan. Mutta luulenpa vain, että liitto ja seurat ovat tällä ajattelutavalla ainoat mahdollisuudet.
Huomenna aamulla uimme uimareiden kanssa nopeutta, ja päälle vähän kovia potkuja. Iltapäivällä lumisotaa. Siistiä.
Teimme treenin Wittgensteinin hengessä. Eli täysin arvalla. Ohjeet ja toteutus:
1. kirjoita taululle sarjoja 20 kpl. Ne voivat olla mitä vaan. Vaikkapa jotakin kuivajuttujakin.
2. Anna uimareiden valita luku 1-20. Ja sitten he joutuvat tekemään ko jutun.
3. Kun olet arponut jonkin aikaa, ala vaihtamaan sarjoja arvontataulun sisällä. Vaihdoimme kaiken jollakin tapaa kovaksi.
4. Jatka treeni loppuun.
5. älä tietenkään näytä sarjoja uimareille.
6. uimarit verryttelevät aina uusien numeroiden välissä 200m
Jollekin jokainen veto oli IV-veto. Pahimpana ehkä 200 perhonen. OSa yritti opetella, mitä sarjoja missäkin kohtaa oli tulossa. Hubaa oli.
Käyttämiämme vetoja olivat mm.
200 pu
6 vetokumiveto max ilman taukoja ees taas
suora 75
broken 75
2 x 50 ru lät IV
300 ru kv
60″ kylmäaltaassa + 50 IV
10 yleisliikettä
25 laidallenousua
40 pohjaponnistusta lättäreillä
On tämän päivän juttu.
Menen iltapäivällä pitämään urheilujoukkueelle AREENA- sparrausta. AREENA on kaupunkivalmennuskeskuksen urheilijoille tarkoitettu sparrausmahdollisuus. Siinä urheilijat saavat keskustella heille tärkeistä asioista.
Oli kyseessä joukkue tai yksilöurheilijoiden joukko, avaan tilaisuudet aina kuulumiskierroksella. Samalla pääsen kärryille siitäm mitkä asiat tällä hetkellä vaativat erityishuomiota. Kun kyseessä on joukkue, käymme läpi tietenkin edellisen jakson pelit. Missä onnistuttiin? Mitä olisi voinut tehdä paremmin? Mitä opittiin? Mitä tämä kertoo meidän pelitavastamme ja ideologiastamme?
Sitten jatkamme yleiseen teemaan, jonka joku urheilijoista on nostanut keskiöön keskusteltavaksi. Tehtäväni on olla ohjaaja, välittäjä ja tilan antaja. Tilan antaja hyvälle keskustelulle. Näissä tilaisuuksissa kaikki pääsevät ääneen jos haluavat. Ja tiedän jo kokemuksesta, etteivät kaikki halua. Halutessaan voi olla hiljaa. Tiedän kuitenkin, että kaikki kuuntelevat sitä mitä muilla on sanottavana.
Vaajakosken hallille pitää ehtiä varttia yli. Silloin alkaa puntti. Teemme puntin, joka soveltuu suurilta osin Vaajakoskelle. Paitsi pieneltä – sali vaatii jonkin verran irtopainoja ja tankoja. Ja ehkä tilaa. Ja niitä siellä ei tietenkään juuri ole.
Teemme tunnin salin. Lihakset turvoksiin, ja liikelaajuutta lyhyeksi. Sitten altaaseen.
Altaassa aloitamme kevyesti räpylöillä ja lättäreillä. Ajatus on antaa puntin vähän “sulaa” pois elimistöstä, ja lihasten vertyä hieman tekemisestä. Sitten jatkamme samalla voimateemalla vedessä. Vuorossa on parivetoja, vetokumitouhuja ja joitakin piikkejä. Pidempää matkaa uivat saavat hieman kelata. Sulattaa salin jumia pois. Allasaika loppuu 20.30.
Mihin olisin tyytyväinen, kun treeni päättyy?
Haluaisin että voimaa siirtyisi veteen. Sitä voimaa, jota on juuri tehty salilla.
Uimarit ylös altaasta. Kotimatka. Aurinko on jo laskenut. Näyttää lokakuulta. Paitsi että sää on kuivempaa, keväistä.
Pari viikkoa vielä leiriin, sitten leiri. Sitten kevättä kotimaassa, ja pian jo AaltoAlvarissa. EM-kilpailuissa isketään. ja niiden tuloksia siten sulatellaan kohti kesäkuun loppua.
Kohta onkin jo kesäkuu. Koulut päättyvät, SM-kilpailut lähestyvät. Ne tulevat ja menevät. Olympiauimarit valitaan. SM- kilpailujen jälkeen olemme evakossa – Olympia-allasta ei Jyväskylässä ole.
Lontoo tulee. Ja Lontoo menee.
Seuraavat uudet kohdistuslaukaukset uutta tavoitetta kohti.
